Jumala näköjään järjestää välillä voimavara testiejä minulle. Minulle laitettiin tekstiviestillä kysely josko minä tai mieheni voisi tuurata sairastunutta vetäjää yöparkissa (varjaisnuorten yhden yön leiri).Minä iloisena ilmoittamaan että kyllä se onnistuu varmaan ja siinä olettamuksessa tietenkin että mieheni menee. Miehelle soitettuani totesimme että se on kuitenkin minä joka menen.
En tienyt koko leiristä mitään enkä osanut ssen takia varautua mihinkään. En edes tienyt kuinkamyöhään siellä valvotaan. Kun vanhimmainen koulusta tultuaan kysyi tiesinkö minä että ollaan ulkona koko pe ilta, minä ajattelin lyödä hanskat tiskiin. Minä en todellakaan ole mikään ulkoilmaihminen talvisaikaan. Kuitenkin lähdin matkaan ja ajattelin että en jaksa tehdä mitään, että voimavarat ei riitä ulkosalla olemiseen.
Kaikista negatiivisista odotuksista ja ajatuksista huolimatta, nautin olla ulkona sen hetken mitä kerettiin (n. pari h). Vaikka yön nukuin hieman rauhattomasti ja aamulla heräsin n kuudelta eikä uni enään tullut, jaksoin kuitenkin hyvin.
Oli ihanaa nähdä kuinka omat ja muiden lapset viihtyivät, se itsessän jo antaa voimia jaksaa. Se että minulla vieläkin on aamuja jolloin tuntuu että ei ole voimia edes nousta sängystä ja useita päiviä jolloin kotityöt jää tekemättä, ei estä minua nauttimasta elämästä ja siitä lasten tuomasta ilosta joka vie eteenpäin.
Masennusta on todella vaikeaa ymmärtää jos sitä ei itse ole kokoenut. Osa tutuista ja sukulaisista olettavat että olen terve, koska hymyilen ja nauran enemmän kuin ennen. Ulkoinen muuttuu paremmaksi, mutta mielenterveys on muutakin kuin hymy kasvoilla. Minulla on itsestäni vääränlaisia käsityksiä ja ne on murrettava ja muutettava, ennekuin voin sanoa että olen terve. Jos nämä asiat jäävät muuttamatta on suurempi vaara että masennun uudestaan, kuin jos saan paremman minäkuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti